Asumisesta ei tiedetä tarpeeksi

Asuntopolitiikka on ihmisten tekemiä päätöksiä, joiden taustalle sosiologian professori Hannu Ruonavaara kaipaisi laajempaa tutkimustietoa. Ilman tutkittua tietoa tilaa jää helposti monenkirjaville väitteille ja päätöksenteko vaikeutuu.

Kun Asuntosäätiö perustettiin 50-luvun alussa, Suomi oli sodanjälkeisen jälleenrakentamisen alkutaipaleella, siirtoväki asutettu ja aravajärjestelmä perustettu. Tuota aikaa seurasi suuri muutto, kun maaseudun väki siirtyi sankoin joukoin töihin kaupunkeihin ja asumaan lähiöihin.

Asuntopoliittisilla ratkaisuilla reagoitiin suuriin muutoksiin ja vaikka asioista käytiin monenlaista kädenvääntöä, yhteinen näkemys oli, että valtiovalta ratkaisee ongelmat yhteiskuntasuunnittelun keinoin. 1980-luku toi tullessaan rahamarkkinoiden vapautumisen ja huiman elintason nousun, mikä myös muutti asuntopoliittista ajattelua.

– Asuntopolitiikkaan vaikuttavat edellä mainittujen kaltaisten merkittävien tapahtumien lisäksi aina myös ideologiset virtaukset. Valtion roolin korostamisen jälkeen meillä sai jalansijaa uusliberalistinen ajattelu, eli että markkinat ratkaisevat asumisen kysymykset, kertoo Turun yliopiston sosiologian professori Hannu Ruonavaara, joka on tutkinut asumisen ilmiöitä jo 80-luvun lopulta lähtien.

Kolmanneksi asuntopolitiikkaan vaikuttavaksi tekijäksi Ruonavaara nostaa muut politiikan lohkot.

– Asuntopolitiikkaa on aina käytetty muiden politiikan lohkojen ja erityisesti talouspolitiikan käsikassarana suhdanteista riippuen. Tulevaisuudessa ilmastopoliittiset päämäärät ovat varmasti yksi vahva asuntopolitiikkaan vaikuttava tekijä.

Asuntopolitiikkaan vaikutetaan Ruonavaaran mukaan ihmisten kautta. Siksi hänen on vaikea hyväksyä esimerkiksi vaalipuheita kalliin asumisen vaihtoehdottomuudesta, että se pitäisi hyväksyä ikään kuin luonnonlakina suosituilla asuinalueilla.

– Kaikkiin asioihin voidaan vaikuttaa, sillä kaikenlaiset eriarvoisuudet ovat ihmisten tekemiä ja ihmiset pystyvät niihin myös vaikuttamaan. On jopa vastuutonta suhtautua asiaan kevyesti väittämällä, että suositulla alueella asumisen kuuluu olla kallista, toteaa Ruonavaara, joka on omassa tutkimustyössään perehtynyt muun muassa asunnon hallintamuotojen muutoksiin ja pohjoismaiden vertailevaan asuntotutkimukseen.

Asuntopolitiikassa vaikuttaa myös polkuriippuvuus, jonka mukaan menneiden vuosikymmenten päätöksistä ja teoista on tullut osa tämän päivän asuntopoliittista haastetta. Esimerkiksi aikoinaan runsas ja laajalle maakuntiin suuntautunut asuntotuotanto turvasi ihmisille hyvät asuinolot, mutta tänä päivänä ne asunnot ovat sijainniltaan auttamatta väärässä paikassa.

– Tulevaisuutta pitäisi tietysti pyrkiä ennakoimaan, mutta se on erittäin vaikeaa. Vaikka kuinka pyrittäisiin tekemään esimerkiksi monikäyttöistä asuntokantaa, aina voi tapahtua jotain yllättävää, mitä ei osata ennakoida. Voi tulla lamaa, pakolaisia tai vaikka ympäristökatastrofi, listaa Ruonavaara.

Asuntopolitiikka ei siis ole mikään helppo sarka kynnettäväksi varsinkaan, kun siihen liittyy kylmien taloudellisten näkökulmien lisäksi aina myös tunneseikat. Vaikka tänä päivänä asunnoista puhutaan usein hyödykkeinä, asukkaille eli poliitikkojen äänestäjille kyse on kodista, johon liittyy vahvojakin tunnesiteitä. Isoja muutoksia voi juuri tunneseikkojen takia olla hyvin vaikea saada aikaan, paitsi sattumalta.

– Usein asuntopolitiikka muuttuu sitä kautta, että on menossa jotain, joka koetaan poliittisesti tärkeämmäksi. Esimerkiksi vuokrasääntelyn lopettaminen vuonna 1995 saatiin läpi kivuttomasti, koska oli menossa lama. Todennäköisesti saman tyyppisessä tilanteessa saatiin läpi omistusasumisen verovähennysoikeuden karsiminen, toteaa Ruonavaara.

Kallis asuminen erityisesti pääkaupunkiseudulla on nostanut viime aikoina esiin ajatuksen vuokrasääntelyn palauttamisesta. Ja aivan samalla tavalla kuin aikoinaan vuokrasääntelyn purkamista pidettiin mahdottomana ajatuksena, tänä päivänä sen palauttamista pidetään pöyristyttävänä ideana, jonka ehdottajia katsotaan tuimasti vinoon.

– Vuokrasääntely nähdään usein liian yksioikoisesti kriisiajan totaalisena sääntelynä, mutta siitä on olemassa pehmeämpiä muotoja, joita käytetään monissa eurooppalaisissa maissa, toteaa Ruonavaara.

Vuokrasääntelyn purkaminen ei professorin mukaan ratkaissut aikoinaan kohtuuhintaisuuden ongelmaa, vaikka lisäsikin asuntotarjontaa. Ennen purkamista ARA-vuokrat ja vapaarahoitteisten vuokra-asuntojen vuokrat olivat lähempänä toisiaan.

Helsingissä vapaarahoitteiset vuokra-asunnot ovat tällä hetkellä jopa 80 prosenttia kalliimmat kuin ARA-asunnot. Suomessa suurista kaupunkiseuduista Oulu on parhaiten onnistunut pitämään säännellyt ja vapaasti määriteltävät vuokrat lähempänä toisiaan muun muassa aktiivisen tonttipolitiikan avulla.

Entä jos vuokrasääntely olisi jatkunut?

– En uskalla tehdä pitkälle meneviä johtopäätöksiä, mutta ehkä se olisi hillinnyt vuokrakehitystä.

Turun yliopistossa tehtiin vuonna 2020 syksyllä vertailuselvitys asumisen kustannuksista asuntopoliittisen toimenpideohjelman taustalle. Toimeksiantona oli muun muassa kohtuuhintaisen asumisen tarkastelu.

– Yllättäen Suomi pärjäsi keskimäärin hyvin, kun mitattiin kohtuuhintaisuutta, mutta lähempi tarkastelu paljasti, että hyvin meneminen ei suinkaan jakaannu tasan. Puolet pienituloisista asukkaista maksaa vapaarahoitteisista asunnoista vuokraa, joka vie yli puolet heidän käytettävissä olevista tuloistaan, kertoo Ruonavaara.

KOVA ry julkaisi taannoin raportin ARA-asuntoihin suunnatusta asukastyytyväisyystutkimuksesta, jonka lähes 8000 vastaajaa kertoi käyttävänsä yli 40 prosenttia käytettävistä tuloistaan asumiseen.

Asuntomarkkinoiden tilannearviota hämärtää se, että samaan aikaan asuntokauppa käy kuumana ja asuntolainoja nostetaan ennätystahtiin eli osalla väestöstä on varaa maksaa yhä kalliimpia asuntojen hintoja. Toisaalta ARA-asuntojen kysyntä on kasvanut samaan aikaan kuin yksityisten vuokra-asuntojen kysyntä on laskenut. Asumisoikeusasuntojen kohdalla omaa kieltään kertoo asuntojen korkeat käyttöasteet ja matala vaihtuvuus.

ARA-asuntojen valtti on asukkaiden mukaan ennen kaikkea kohtuuhintaisuus, mutta mitä tarkoitetaan, kun puhutaan kohtuuhintaisesta asumisesta. Tiettyjen prosenttilukujen asettaminen on yksi tapa, mutta asiaa voidaan lähestyä myös muunlaisin mittarein.

Ruonavaaran mukaan määritteleminen on sopimuksen varainen asia ja johonkin raja vaan pitäisi vetää samalla tavalla kuin määritellään köyhyys. Hän kuitenkin korostaa, että rajan vetäminen pitäisi pohjautua tutkittuun tietoon.

– Pohtiessamme kohtuuhintaisuuden määritelmää havaitsimme, että keskeisistä asumiseen liittyvistä asioista ei tiedetä vielä riittävästi. Yksi suositus selvityksessä olikin, että pitäisi tutkia muun muassa missä ja mitkä ovat ne ryhmät, joiden asuminen ei ole hyvällä tolalla. Ja kohtuuhintaisuus pitäisi ottaa erityiseen tarkasteluun, esittää Ruonavaara.

Entä onko menneiden vuosikymmenten keinoista jotain opiksi otettavaa tulevaisuuden asuntopolitiikan varalle?

– Historiasta kannattaa toki tutkia, mitä asuntopoliittisia keinoja on käytetty tai jätetty käyttämättä ja pohtia olisiko niistä nykyoloihin sovellettavissa ratkaisumalleja. On kuitenkin muistettava, että vaikka tilanteet saattavat näyttää samanlaisilta, ne eivät koskaan ole samoja. Menneiden tapahtumien tunteminen voi kuitenkin auttaa varautumaan paremmin tulevaisuuden haasteisiin, pohtii Ruonavaara.