Laadukas kaupunkiympäristö korostuu tulevaisuudessa

Elämme asumisen murrosvaiheessa, jota korona-aika on kirittänyt. Ihmisten hyvinvointi olisi otettava entistä enemmän huomioon myös kaupunkisuunnittelussa.

Helsingin yliopiston kaupunkitutkimuksen apulaisprofessori Venla Berneliuksen mukaan nopeasti kehittyvät kaupunkiseudut kaipaavat uudenlaista ajattelua, jossa asumista mietitään laajemmin hyvinvoinnin ja hauskan kaupunkielämän näkökulmasta.

– Korona on korostanut laadukkaan lähiympäristön merkitystä. Jos etätöitä tehdään koronan jälkeen vaikka vain 15 prosenttia entistä enemmän, on se valtava muutos. Nyt pitäisi todella miettiä, mistä kaikesta syntyy kaupunkiasumisen vetovoimaisuus, jos kaupunkiasumisen ei ole enää työn takia välttämätöntä, pohtii Bernelius.

Näitä pohdintoja käydään nyt myös kansainvälisesti, sillä korona on muuttanut lyhyessä ajassa kaikkien maapallolla elävien ihmisten arkea. Kaupungistumista sinällään muutos tuskin pysäyttää, mutta tilanne vaikuttaa ihmisten asumistoiveisiin ja haaveisiin.

– Näen murroskohdan myös mahdollisuutena johonkin uuteen. Ihmiset ovat löytäneet lähipalvelut ja -luonnon ja sitä pitäisi osata hyödyntää uudella tavalla etsimällä rohkeita avauksia tulevaisuuden kaupunkielämään. Iso osa hyvästä kaupungista syntyy naapurustoissa, joihin kaivataan omaa identiteettiä ja asukkaiden näköistä monimuotoisuutta.   

Bernelius puhuu tulevaisuuden kaupunkisuunnittelusta mielellään ennen kaikkea ihmisten ei talouden tarpeiden kautta.

– Olen ihastunut kollegojeni lanseeraamaan Ihana kaupunki -teesiin. Siinä ihminen toiveineen on keskiössä ja ymmärretään, että asuminen on ihmisten elämää ja elämäntapa, ei vain taloutta. Mielestäni hyvinvointivaltiolla on myös velvollisuus tuottaa valinnan mahdollisuuksia niillekin, joille se ei ole taloudellisesti mahdollista.

Bernelius toki tietää, että moinen tulevaisuuden visio on haastava.

– Korona on ikävä kyllä tuottanut painetta pikemminkin eriarvoistumisen suuntaan. Alueiden väliset erot ovat vain kasvaneet. Tilanne voi pahimmillaan synnyttää ns. lukkiutuvaa eriarvoisuutta, harmittelee Bernelius.

Lukkiutuva eriarvoisuus tarkoittaa sitä, että vanhempien taloudellinen tilanne ja koulutustausta määräävät lasten tulevaisuuden.

– Olen tutkinut omassa työssäni alueellisen eriytymisen osalta muun muassa kouluja ja pitkäaikainen tutkimus osoittaa, että sosiaalisen taustan merkitys vaikuttaa yhä enemmän oppimistuloksiin. Aikoinaan peruskoulu vähensi eroja, mutta nyt erot ovat selvästi kasvaneet ja asuminen on osin vaikuttanut tähän asiaan, toteaa Bernelius ja jatkaa:

– Koulu on hyvä esimerkki myös siitä, että kun ostetaan asuntoa, ostetaan enemmän kuin vain seinät eli ostetaan myös ympäristöä. Kun suunnitellaan asuinalueita, pitäisikin tehdä monen toimijan yhteistyötä ja tuottaa houkuttelevia asuinympäristöjä. Etätyön lisääntymisen myötä lähipalveluiden laatu on selvästi alkanut vaikuttamaan ihmisten valintapäätöksissä.

Bernelius korostaa, että houkutteleviin asuinympäristöihin pitäisi rakentaa monenlaisia asuntoja, ei vain kalliita. Se on yksi toimivimmiksi havaituista tavoista ehkäistä segregaatiota eli alueellista eriarvoistumista.

­– On mielenkiintoista, että viime aikoina erityisesti yhdysvaltalaiset kaupunkitutkijat ovat nostaneet voimakkaasti esiin kuinka suuria kustannuksia segregaatio aiheuttaa yhteiskunnalle. He myös korostavat, että ratkaisun avain löytyy erityisesti asumisesta. Yhdysvalloissa keskustellaan laajasti myös siitä, että markkinat eivät tunnu ratkaisevan ongelmaa.

Monet ison meren takaiset tutkijat ovat innoissaan myös pohjoismaisesta hyvinvointivaltiomallista, joka heidän mukaansa toteuttaa nykyään parhaalla mahdollisella tavalla amerikkalaista unelmaa, koska ihmisillä on mahdollisuus luokkanousuun. Mutta kuinka pitkään Suomessa tilanne pysyy tällaisena?

– Suomessa on toki ymmärretty paremmin kuin muualla esimerkiksi valtion tukeman asuntotuotannon merkitys, mutta nyt meilläkin keskustellaan yllättävän paljon siitä, rakennetaanko vapaarahoitteista tuotantoa tarpeeksi. Toivoisin monipuolisempaa keskustelua ja uusia asumisen ratkaisuja, toteaa Bernelius, joka on huolissaan erityisesti keskituloisten asumisesta kaupungeissa.

– Miten käy keskituloisten asumisen isoissa kaupungeissa, joissa asuminen kallistuu koko ajan? Minkälaisia järjestelmiä luodaan erityisesti lapsiperheille riittävän asuintilan saamiseksi? Myös yksinasuvien tilanne on usein kirjaimellisesti sanottuna ahdas. Yhä useammin käy niin, että pienituloisten perheiden ohella myös keskituloiset ovat nyt ihmeissään, kun he eivät pääse etenemään asumisen urallaan korkeiden kustannusten vuoksi, huokaa Bernelius.

– Asumisen tutkimuksen kentällä puhutaan yhä enemmän myös siitä, mitä asuntojen korostuminen turvallisena finanssimarkkinoiden sijoituskohteena tarkoittaa kaupungeille. Ilmiö nostaa osaltaan asuntojen hintoja ja synnyttää pahimmillaan vuokralaisten sukupolven, joilla ei ole mahdollisuuttakaan ostaa omaa asuntoa, tähdentää Bernelius.

Onneksi meillä Suomessa ei ole vielä nähtävissä kaupunkien aavikoitumisilmiötä, joka on jo havaittavissa vaikkapa Lontoossa. Kun asuntojen hinnat kasvavat riittävästi, jäljelle jäävät vain tosirikkaan sijoittajat, jotka ostavat asunnot vain arvonnousun takia, ei asumiskäyttöön. Ilmiöön voi tutustua Lontoossa tietyillä alueilla ilta-aikaan, kun vain harvoissa ikkunoissa palaa valot, eikä alueella ole kaupunkiin kuuluvia normaaleja palveluita vähäisen asiakaskunnan vuoksi.

– Asuinalueiden väliset erot ovat Suomessa 90-luvun alusta kasvaneet, mutta toisaalta meillä on pystytty panostamaan siihen, että alueiden erot eivät ole jyrkät, eikä meiltä löydy vaarallisia alueita. Turvallisuuden tunne on esimerkiksi Helsingin turvallisuustutkimuksissa jopa kasvanut, toteaa Bernelius.

Entä millainen olisi ihanteellisesti suunniteltu tulevaisuuden kaupunki asiaan perehtyneen asiantuntijan silmin?

– Pidän 15 minuutin kaupunkikonseptista, joissa palvelut voi saavuttaa vartissa kävelemällä tai pyöräilemällä. Ihannekaupunki on vahvojen naapurustojen kaupunki, jossa on paljon elämää. Korostaisin myös koulujen roolia tällaisen ihanan kaupungin saavuttamisessa. Alueet voisivat olla identiteetiltään erilaisia, mutta niissä mahdollistuisi kaikille hyvä elämä, visioi Bernelius ja jatkaa:

– Ei varmaan pystytä ehkäisemään, että ihmisten tulot vaikuttavat alueiden kehittymiseen, mutta tärkeintä olisi, että erot syntyisivät pikemminkin esimerkiksi elämäntyyleistä kuin hyvinvoinnin eroista.

Hän toivoo myös, että oppisimme arvostamaan kaupunkiluonnon merkitystä entistä enemmän.

– Korona on lisännyt ymmärrystämme kaupunkiluonnon arvosta, mutta olisi hyvä ymmärtää, kuinka suuri etu se on meille suomalaisissa kaupungeissa. Kontrasti on mieletön, jos mietitään monia muita kaupunkeja ympäri maailman.

Berneliuksen mielestä meidän pitäisi siis nähdä valttikorttimme paremmin ja toisaalta olla rohkeita hakemaan uudenlaisia ratkaisuja.

– Haluaisin nähdä visionääristä suunnittelua, joka perustuisi hyvinvointiyhteiskunnan pohjalle. Se kantaisi tulevaisuuteenkin. Positiivista on, että yhä enemmän tehdään uudenlaista yhteistyötä yli hallinnon rajojen. Myös uudenlaisten asumismuotojen malleja on lähdetty kehittämään, kehuu Bernelius.

Ennen kaikkea Bernelius korostaa, että hyvinvointia pitää jakaa kaikille tulotasoista riippumatta.

– Hyvä kaupunki lähtee siitä, että hyvinvointia on riittävästi kaikille. Emme suinkaan elä vielä eriytyneissä todellisuuksissa, mutta meillä on riskejä mennä siihen suuntaan. Toivoisin, että se suunta pystyttäisiin torjumaan, korostaa Bernelius ja nostaa kaksi tekijää erityisen tärkeiksi torjuntakeinoiksi.

– On tärkeää, että ihmisiä ei jää pysyvämmin koulutuspolkujen ja työmarkkinoiden ulkopuolelle, eikä tausta sanele tulevaisuutta. Myös digitaalisuus voi muodostua uhaksi hyvinvoinnille, jos osa väestöstä jää sen hyödyntämisen ulkopuolelle, painottaa Bernelius.