Ollaanko valtion tukemaa asuntotuotantoa ajamassa alas?
Kaikki viimeaikaiset politiikan toimet asumisen sektorilla viittaavat Vantaan kaupungin kiinteistökehityspäällikkö Tomi Henrikssonin mukaan siihen, että joidenkin tahojen tavoitteena on koko valtion tukema asuntotarjonnan alas ajaminen.
”Se olisi myrkkyä kasvaville kaupungeille, joilla on suuri tarve kohtuuhintaiselle asumiselle,” toteaa Henriksson ja korostaa, että valtiolla pitää jatkossakin olla vankka rooli asuntopolitiikassa.
”Kun meidän asuntopolitiikkamme onnistumista katsoo globaalisti, voi todeta, että missään ei ole parempaa esimerkkiä onnistumisesta kuin Suomessa, jos onnistumista mitataan asunnottomuudella. Missään muualla ei ole niin vähän asunnottomia kuin meillä.”
Lopettamisen sijaan kehittämistä
”Kaiken ei tarvitse olla muuttumatonta, järjestelmiä voi kehittää. Nyt eletään kuitenkin tyrmäävää aikaa, kun kaikesta ollaan vaan luopumassa ilman riittäviä vaikutusarvioita. Se ei ole hyvä asia.”
Esimerkkinä luopumisista Henriksson ottaa hallituksen päätöksen lopettaa asumisoikeusasuntojen tuotanto. Henrikssonin mielestä päätös pitäisi kumota.
”Välimalliasumista tarvitaan varsinkin suurilla kaupunkiseuduilla segregaation ehkäisyyn. ASO-järjestelmällä on ollut paljon enemmän positiivisia kuin negatiivisia vaikutuksia, ja se ansaitsisi ASO 2.0 -version. Mikään ei estäisi kehittämästä mallia siten, että esimerkiksi valtion takausvastuut ja omaisuudensuoja-asiat työstettäisiin nykyistä paremmiksi”, ehdottaa Henriksson.
Asuntokantaa ei pidä hoitaa vain omaisuuseränä
Henriksson kyseenalaistaa myös hallituksen linjan nojautua vuokra-asuntotuotannossa markkinaehtoisuuteen.
”Vapaarahoitteisissa asunnoissa ei ole minkäänlaista sääntelyä asukasvalinnassa, mikä on johtanut ko. asuntotuotannon voimakkaan lisääntymisen myötä segregaation pahentumiseen monilla alueilla. Niissä on usein korkea vuokrataso, jota osin tuetaan asumis- ja toimentulotuen kautta”, perustelee Henriksson.
”Sen sijaan valtion tukemassa asumisessa meillä on vuokralaisvalintaa ohjaava lainsäädäntö ja ohjeistus, ja kun yhtiöt tekevät asukasvalinnat omiin taloihinsa, niillä on iso intressi tehdä kestäviä valintoja niin, että asukkailla on asumisrauha ja pyritään ehkäisemään segregaatiota. Asuntokantaa ei pidä hoitaa kuin pelkkää omaisuuserää, sillä asuminen on ihmisille perusoikeus ja paljon muutakin”, linjaa Henriksson.
Asuntopolitiikka tarvitsee konsensusta
Henriksson ruotii myös hallituksen halua kohdentaa valtion tukemat asunnot kaikkein heikoimmassa asemassa oleville, ja toivoo asuntopoliittiseen keskusteluun kaiken kaikkiaan enemmän konsensusta.
”Tässä kysymyksessä poliittinen agenda on ajuri, ei todelliset ongelmat asuntojen kohdentumisessa. Pitäisi ymmärtää, että jos valtion tukemat asunnot ohjataan vain pienituloisille, se pahentaa segregaatiota. Meidän pitäisi palauttaa yhteisymmärrys siitä, että tarvitaan monipuolisesti sekä vapaarahoitteista että valtion tukemaa tuotantoa. Uusien ideoiden esittäminen on kovin vaikeaa, kun erilaisen näkökulman esittäjä leimataan herkästi puoluepoliittiseksi toimijaksi, mikä tekee tästä ajasta todella typerän”, puuskahtaa Henriksson, ja peräänkuuluttaa alan toimijoilta rohkeutta puhua.
”Nyt tarvitaan ihmisiä, jotka uskaltavat sanoa asioita ääneen. Mitä enemmän yhdessä pohditaan asioita, sen varmemmin saadaan niitä läpi niin, että asukkaat saavat jatkossakin hyviä ja turvallisia koteja monipuolisesti eri elämäntilanteeseen sopien. Kyseessä on kaikkien etu.”
Yhden näkökulman Henriksson haluaa vielä nostaa esiin herätelläkseen kanssakulkijoita.
”Olen yrittänyt miettiä, eivätkö poliitikot vaan tiedä asumisen todellisuuksista riittävästi, mutta entä jos kyse onkin siitä, etteivät he välitä kuin oman viiteryhmänsä edusta”, kysyy Henriksson.