Segregaation välttäminen vaatii sosiaalisten kysymysten ymmärtämistä
Naapurimaamme Ruotsin lähiöissä ilmenneet levottomuudet ovat nostaneet Suomessa segregaation asuntopoliittisen keskustelun ytimeen. Aalto-yliopiston yhdyskuntasuunnittelun emeritusprofessori Kimmo Lapintie toppuuttelee pahimpia pelkoja asian tiimoilta.
”Meillä on Suomessa huomattavankin hyvä tilanne verrattuna Ruotsiin, sillä meillä segregaatio on toistaiseksi vähäisempää”, toteaa Lapintie.
Merkkejä segregaatiosta näkyy kuitenkin myös kotimaassa. Vanhat, 1970-luvulla rakennetut lähiömme ovat ikääntymässä sekä rakennuskannan että asukkaiden osalta. Lähiöt kohtaavat lisäksi haasteita erityisesti nuorten asukkaiden houkuttelussa, jotka toivovat elinympäristöltään aktiivista elämäntyyliä tukevia mahdollisuuksia.
Segregaatio on siis jo paikoin toteutunut. Sama kohtalo voi olla edessä myös uudemmilla asuinalueilla, joiden suunnittelu kaipaa tuekseen sosiaalisen dynamiikan ennakkopohdintaa.
Sosiaalisen dynamiikan ymmärrystä tarvitaan lisää
”Kun tehdään kerralla alueita valmiiksi, voidaan kuvitella utopistisesti, että alueesta tulee tietynlainen. Mutta jos ei pohdita lainkaan sosiaalista dynamiikkaa eli ketä alueelle muuttaa ensin ja mitä tapahtuu, kun alue vanhenee, syntyy vääränlaista jälkeä”, toteaa Lapintie.
Sama pätee Lapintien mielestä alueita tiivistettäessä. Vanhoilla alueilla asuu yhä enemmän muun muassa yksinasuvia ja yksinäisyys onkin yhä kasvava sosiaalisten ongelmien aiheuttaja.
”Esimerkiksi yksinasuvien tarpeista on tutkittua tietoa, joka pitäisi saada mukaan käytännön toteutukseen. Ikävä kyllä on opittu tietynlainen tapa suunnitella alueita, eikä uusille asioille anneta tilaa. Yhteiskunnalliset ja sosiaaliset kysymykset eivät ole nyt luonteva osa suunnitteluprosessia”, harmittelee Lapintie.
Sosiaalisten kysymysten, kuten segregaation torjumisen, osaajia ei ole organisoitu mukaan muun muassa kaavoituksen prosesseihin.
”Kaavoittajia ei kouluteta sosiaalitieteisiin, ja siksi kaavan vaikutus ihmisten elämään tapahtuu usein musta tuntuu -pohjalta. Ihmisiin kohdistuvien vaikutusten arviointiin ei usein osallistu yksikään sosiaalitieteisiin perehtynyt asiantuntija”, toteaa Lapintie.
“Yhteiskunnalliset ja sosiaaliset kysymykset eivät ole nyt luonteva osa alueiden suunnitteluprosessia.”
Poliittisuus hankaloittaa keskustelunavauksia
Keskustelua segregaatiosta haastaa ilmiön poliittisuus: segregaatio nähdään usein maahanmuuttokysymyksenä, ja siten poliittisena keskustelunaiheena.
”Pahinta on, jos pyritään tuomaan Suomeen tanskalaista mallia, eli että alueet määriteltäisiin lähtökohtaisesti huonoiksi ja annettaisiin poliisille oikeus puuttua rajatulla alueella laajemmin ihmisten elämään”, varoittelee Lapintie.
Lapintien mielestä segregaation torjunnassa tulisi ensin analysoida nykytilanne ja vasta sitten miettiä millaisia kaavoituksen kaltaisia politiikkatoimenpiteitä tehdään. Tämän lisäksi tulisi tiedostaa tekijät, jotka tekevät alueista tutkitusti kiinnostavia. Näitä ovat esimerkiksi alueen rauhallisuus, luonnonläheisyys, palvelujen läheisyys, hyvät liikenneyhteydet sekä pysäköintimahdollisuudet. Lapintie lisää listaan myös alueiden kauneuden, kodikkuuden ja pienimittakaavaisuuden sekä vesielementtien hyödyntämisen.
”Pelkkä lisärakentaminen ei riitä, vaan uusien tilojen pitäisi lisätä alueen viihtyvyyttä ja synnyttää kiinnostavuutta muuttaa alueelle”, pohtii Lapintie.
Asotuotannon lakkautus lisää segregaatiota
Kohtuuhintainen asuminen on yksi keino torjua segregaatiota. Esimerkiksi Helsingin kaupunki on käyttänyt asotuotantoa nimenomaan segregaation ehkäisemisen työkaluna alueilla, joille ei voi rakentaa enää vuokra-asuntoja, mutta omistusasuntotuotantoakaan ei synny. Kohtuuhintainen asuminen mielletään yleensä ara-vuokra- ja asumisoikeusasumiseksi, koska kyseiset asumismuodot ovat asujalleen vapaarahoitteisia vuokra-asuntoja edullisempia.
Hallitusohjelmassa on kuitenkin kirjaus uusien asumisoikeusasuntojen tuotantotuen lopettaminen vuoden 2024 jälkeen.
”Tuotantotuen lakkauttamisella on ilman muuta vaikutusta segregaatioon. Asumisoikeusasuminen on hyvä välimuoto vuokra- ja omistusasumisen välissä ja se on mahdollistanut pesämunan kerryttämistä omistusasumiseen. Jos se poistuu, jää jäljelle vain kaksi mallia, ja ara-asumisen ja omistusasumisen väli kasvaa”, toteaa Lapintie.
”Jos asumisoikeusasuminen poistuu, jää jäljelle vain kaksi asumisen mallia, ja ara-asumisen ja omistusasumisen väli kasvaa.”
Vapaarahoitteiset vuokra-asunnot eivät korvaa ara-asuntoja
Sosiaalisen dynamiikan ymmärtämisen puute vaivaa Lapintien mukaan myös nykyistä hallitusta, mikä näkyy asotuotannon tuen lakkauttamisen lisäksi vuokra-asumiseen kohdistuvissa toimissa.
”Tulorajat ja vuokrasopimusten määräaikaistaminen johtavat asumisen väliaikaistumiseen niille, joilla on mahdollisuus muuttaa muualle, mikä puolestaan johtaa alueiden sosiaalisten ongelmien keskittymiseen. Hallitusohjelmassa ei ole mitään keinoa estää tämä noidankehä”, harmittelee Lapintie ja varoittaa tuetun asuntotuotannon vähenemisen johtavan myös asunnottomuuden lisääntymiseen.
”Tästä on olemassa kansainvälisiä esimerkkejä muun muassa Kanadasta. Suomalainen asunnottomuuden poistamiseen tähtäävä Asunto ensin -politiikka toimii vain, jos on osoittaa asunto, mihin muuttaa.”
Vapaarahoitteiset vuokra-asunnot eivät Lapintien mukaan voi korvata ara-asuntoja, koska niissä ei ole samanlaista lain suojaamaa asumisturvaa. Samaan ongelmavyyhtiin kietoutuu myös asumistuen leikkaaminen.
”Asumistuki on luonut mahdollisuuden pienituloisille työntekijöille asua kaupungissa, eli elää lähellä työpaikkaa ja palveluita. Jos asumistuki pienenee, asukkaat joutuvat matkustamaan kauempaa töihin ja olemaan pidempään pois lastensa luota”, kiteyttää Lapintie.
Lopuksi Lapintie antaa vielä yhden tärkeän lisäsyyn ara-tuotannon tekemiseen ja kohtuuhintaisen asumisen mahdollistamiseen myös kaupunkien kysytyimmillä asuinalueilla.
”Hyvillä alueilla opitaan asioita, joita tarvitaan esimerkiksi yhteisten etujen ajamiseen kunnanvaltuustossa”, toteaa Lapintie.