Katja Ståhl: Näin minusta kehittyi melkoinen pihavelho

”Olin aikanaan töissä lehtitalossa, johon oltiin ostamassa puutarhalehtikonseptia ulkomailta. Neuvottelut olivat loppusuoralla, kunnes konseptin myyjä äkkäsi esittää aivan oleellisen kysymyksen: Ette kai käsittele lehdessä pihoja? Tämä on puutarhalehti!  

Lehtikonsepti jäi hankkimatta. Tässä vaiheessa viimeistään minäkin ymmärsin, kuinka vähän tajuan puutarhanhoidosta.  

Olen siitä onnekas ihminen, että olen aina muuttanut rivitaloon, jonka edelliset asukkaat ovat ymmärtäneet puutarhuroinnin päälle. Vai kutsutaanko sitä pihanhoidoksi? Joka tapauksessa nurmi on ollut siisti ja tasainen, istutukset nätisti rivissä.  

Kauniilta näkymältä tekee mieli pyytää anteeksi. Se tulee valitettavasti muuttumaan nuutuneemmaksi, kun minä sitä asutan. Osaamisalani rajoittuu kasteluun ja nurmen leikkuuseen, joten paljoa ei ole tehtävissä. Ai muka ei ole? Voi, kuulkaa! 

Viime kesänä vietin lukemattomia tunteja googlaten. Selailin pihakalusteita ja tuumin, tuleeko terassistani viehättävä ruokailupaikka vai antoisa löhöilykohde. Pohdin auringonpaisteenkin suuntaa. Lopulta uuvuin ja lähdin pihiyspäissäni Biltemaan.  

Luokittelin itseni enemmänkin vätykseksi kuin ruoanlaittajaksi (joka ehdottomasti en ole) ja ostin puisen aurinkotuolin. Kun sain sen tungettua autooni, koira piti ujuttaa johonkin rakoseen. 

Seuraavan retken tein Rustaan, niin ikään pihiyspäissäni, ja ostin aurinkovarjon. Katselin kaihoisasti myös kasveja, kunnes muistin, että olen niiden massamurhaaja ja jatkoin kassalle. Parempi näin. 

Kotona aloin luoda terassin interiööriä. Ai että! Niin tuli kiva, kun vuorasin tuolin lampaankarvalla. Vieressä tönöttivät vanhat tuolit, joiden päälle olin virittänyt uudet tyynyt. Hyvältä näyttää. 

Seuraavana aamuna keittelin tohinalla kahveja, sillä aioin nauttia ne uudenkarhealla terassillani. Herra isä, miten ihanaa.  

Siunailin ratkaisuani ostaa kaunis, puinen aurinkotuoli. Kun aurinko alkoi porottaa, asensin aurinkovarjon ylleni. Kävi ilmi, ettei se riitä missään asennossa peittämään paistetta, ellen laita sitä makaamaan naamani päälle. Hupsista.  

Päätin, etten piittaa, koska aurinkovarjo on kaunis. Sille langetkoon mannekiinin tehtävä. Jonkunhan meistä on oltava kaunis ja hiljaa. 

Nyt kun pihaparatiisini on valmis, haistan tulevan vaaran. Jos sade iskee, kaikki ihanat tyynyt ja lampaankarvat pitäisi muistaa ottaa suojaan. En ole koskaan osannut ennakoida tällaista.  

Yhtäkkiä keksin, mitä huippumannekiini-aurinkovarjollani teen. Tietenkin se kaadetaan kankaiden päälle. Upea homma.  

Kun on osaamaton, on oltava nokkela. Taas kiittelen itseäni erinomaisista hankinnoista. Minä se vasta olen melkoinen pihavelho.”