Katja Ståhl: Olen kotoilija omalla tavallani
”Suomeen ilmestyi sana kotoilu noin 16 vuotta sitten. Kotoilun ruumiillistuma oli Anu Pensola, ent. Harkki, joka opetti kotoilun taitoja lehdissä, tv-ohjelmissa, blogissa ja ties missä.
Kotoilu tarkoittaa kotona puuhastelua: nikkarointia, sisustamista, käsitöitä.
En valitettavasti päässyt tähän junaan mukaan, sillä olen kyvytön kaikissa noissa askareissa. Tosin sisustamista kai se on sekin, kun asettaa tyynyn sohvalle.
Kotona olemisessa olen taitava. Olen mitä ilmeisimmin onnistunut sisustamaan itselleni toimivan kodin, sillä viihdyn siellä. Se kai sisustamisen tarkoitus lopulta on. Valokuvia voi sitten ottaa vaikka ulkona maisemista.
Omaa silmääni miellyttää moni kotini yksityiskohta, jokunen myös ärsyttää. Sisustuskyvyttömyydestäni kielii se, etten osaa ratkaista ärsyttävien kohtien ongelmia. Tässä auttaa usein ystävä, joka omaa hyvän silmän tai ihan vain Kierrätyskeskus.
Kierrätyskeskuksesta onkin tullut tuttu paikka. Kun muutin lasten kotoa muuton jälkeen pienempään, Kierrätyskeskus oli kovilla. Tavaraa liikkui pihastani sellaista vauhtia, että Kierrätyskeskuksen pojat alkoivat olla varsin tuttavallisia.
Yhdessä pohdiskelimme, onko milloin mistäkin esineestä enää vaihtamaan kotia. Toisinaan matka jatkui Sorttiasemalle. Se oli puhdistavaa sekä konkreettisesti että henkisesti.
”Ihminen saa olla kotona mitä on, kaikkine törkeyksineen.”
Asetuin uuteen kotiini ikään kuin rojahtaen. Takana oli 21 vuotta lasten ehdoilla elämistä.
Junailin olohuoneeseen niin viihtyisän sohva-sohvapöytä-lampaantalja-tilan, että jo sen näkeminen rauhoitti.
Söin härskisti sohvalla läppäri sylissä. Join viiniä, läikytinkin. Söin karkkia.
Tämä, hyvät ystävät, on hyvän sisustuksen merkki. Ihminen saa olla mitä on, kaikkine törkeyksineen.
Viimeisin hankintani on kiinalainen morsiuskaappi, punainen.
Kaveri myi sitä Facebookissa. Nappasin kaapista kiinni illan kähmässä sohvalla syödessäni. Kaupat lyötiin lukkoon heti.
Lähdin hakemaan hevosperäkärryä, jolla noutaisin kaapin Helsingin keskustasta (hasardia, tiedän).
Kello oli lähempänä iltakymmentä, kun olin kantanut kaapin myyjän kanssa neljännestä kerroksesta alas. Tunsin puhdasta riemua. Olen oman onneni seppä!
Kotipihalla hoksasin olevani yksin ison kaapin kanssa. Toiminnan naisena hinkutin kaapin erä kerrallaan makuuhuoneeseeni. Arvasin, että sopii.
Siitä sitten vielä peräkärry takaisin tallin pihaan ja kotiin sisustamaan uuden kaapin ympäristöä. Oli kai se jo lähempänä kahta yöllä, kun nukahdin onnelliseen sisustajan uneen.
Mitä vanhemmaksi tulee, sitä onnellisemmaksi ihminen tulee pienistä asioista.
On minussa sen verran sisustajaa, että uusi, pörröinen tyyny saa sydämeni läpättämään pitkään. Saatan jopa postata siitä kuvan kaverilleni. Naurettavaa? Ihan varmasti. Ihanaa? Ehdottomasti.