Puheet ja teot ristiriidassa lapsiperheiden arvostuksessa

Luin mielenkiinnolla kaksi Asuntosäätiön 70v-juhla-artikkelisarjan tekstiä lasten, nuorten ja lapsiperheiden tilanteesta.

Toisessa artikkelissa lapsiasiavaltuutettu Elina Pekkarinen nosti esiin, kuinka lapsuus on erityisen tärkeä elämänvaihe, joka pitäisi osata ottaa huomioon yhteiskunnan toimintoja suunniteltaessa.

Artikkelin rivien välistä luin, että lapsiperheiden elämää pitäisi helpottaa siten, että perheet voisivat oikeasti nauttia elämäntilanteestaan eikä vain hallita kaaosta lasten pesästä lentämistä odotellessa. Siihenhän elämä menee, jos esimerkiksi työelämä ja asuminen vaativat vanhemmilta liian suuria ajallisia ja taloudellisia panostuksia. Tampereen Pullerikinahteen perheitä koskevassa artikkelissa lapsiperheen isä kertoo korona-ajan kuukausien mittaisesta uuvuttavasta jaksosta, josta hän ei muista mitään. Se on menetys, jota ei myöhemmin pysty paikkaamaan.

Elämän helpottaminen ei ole kiinni yhdestä tai kahdesta tekijästä, vaan siihen vaikuttavia tekijöitä on lukuisia. Koska kyse on suomalaisen yhteiskunnan tulevaisuuteen ja suomalaisten onnellisuuteen olennaisesti vaikuttavasta asiasta, siihen kannattaisi kunnolla paneutua ja panostaa. Syntyvyys on laskenut vuosi vuodelta ja jos mitään ei tehdä, yhteiskunnan tarjoamat palvelut heikkenevät väistämättä. Elämä harmaantuvassa yhteiskunnassa ei muutenkaan välttämättä kuulosta houkuttelevalta. Lasten ja nuorten läsnäolo tuo aina mukanaan energiaa ja elämäniloa sekä näkymän ja uskoa tulevaisuuteen.

Tamperelaiskohteemme asukkaiden arjen kokemuksista ja ajatuksista kertovassa artikkelissa annettiin ideoita lapsiperheiden elämän helpottamiseen. Ikävä kyllä haastateltavat kokivat, että puheet ja teot ovat yhteiskunnassamme ristiriidassa. He haluaisivat, että arvostus näkyisi taloudellisena panostuksena niin perheiden tarvitsemiin palveluihin kuin myös kohtuuhintaiseen asuntotuotantoon.

Pullerikinahteen asukkaiden kokemukseen perustuvat mielipiteet asoasumisen kohtuuhintaisuudesta ja helppoudesta olivat hyvää mainosta asumisoikeusasumiselle. He toivoivat, että asoasuntoja rakennettaisiin lisää hyville paikoille kaupungeissa helpottamaan juuri heidän kaltaisten ihmisten, tavallisten perheiden elämää.

Omistusasuminen on Tampereellakin jo niin kallista, ettei tavallisen palkansaajan tuloilla osteta asuntoa sellaiselta paikalta kuin haastateltujen perheiden nykyiset asunnot ovat, eli hyvien yhteyksien varrelta ja läheltä palveluita.

Asukkaat esittivät toiveita myös asuntosuunnitteluun. Voi olla, että 90-luvulla valtaosa suunnitelluista asoasunnoista ei kaikilta osin palvele parhaalla mahdollisella tavalla tämän päivän tarpeita, sillä asukkaiden elämäntyyli ja sen myötä tarpeet ovat muuttuneet. Pyrimme vastaamaan noihin muutoksiin korjaustoiminnassamme sekä uudistuotannon suunnittelussa.

Mielellämme tuottaisimme lapsiperheillekin sopivia asoasuntoja huomattavasti nykyistä enemmän, jos ARAlla olisi reilummin lainavaltuuksia käytettävissään. Päätöksen noista valtuuksista tekevät poliitikot, joille asotuotannon rahoituksen lisääminen olisikin hyvä keino puheiden ja tekojen välisen ristiriidan pienentämiseen.

’Lapset ovat meidän tulevaisuutemme’ kuuluu suosittu klisee. Kuten kliseet usein, myös se on totta. Antamalla lapsille aikuisen läsnäoloa ja mallin toisen ihmisen huomioimisesta ja vakavasti ottamisesta, kasvatamme ihmisiä, jotka osaavat varmasti pistää hyvän kiertämään. Siitä hyödymme kaikki lukemattomin tavoin.